Avaan silmäni ja tuijotan kattoa. Ei, ei, ei. EI.


Tuntia aiemmin

Aamu alkaa niinkuin mikä tahansa muukin, herää koirien rapisteluun, toinen änkeää päälleni nukkumaan. En malta nousta heti, lämmittelen yöstä kohmeita varpaitani spanielin pehmessä kehossa ja mietin näinkö jotakin unta. Muistan vain katkonaisia pätkiä, paljon tummaa merta ja kallioita. Nousen vastahakoisesti, jalkapohjani hipaisevat kylmää lattiaa ja vingahdan, kiskon kiireesti villasukat esiin tyynyn alta ja tungen ne jalkoihini. Lattialla on mytyssä kirjava villapaita, joka näyttää teltalta päälläni mutta on mukavan lämmin sekä pehmeä. Vedän sen pääni yli yöpaitani päälle ja tassuttelen keittiöön, koirien jäädessä lojumaan sängylle.
Mittaan vettä ja kahvinporoja, suodatinpussit ovat lopussa, pitää muistaa ostaa niitä iltapäivällä. Naksautan kahvinkeittimen päälle ja avaan TV:n, uutisissa puhutaan tulevasta lamasta kuolemanenteenä, työttömyydestä ja pakkolomautuksista. Itsekin olen lomautettu, lakkautettu työntekijä. Rahaa tulee vielä pari viikkoa, sitten onkin aika kipittää työkkäriin täyttämään kaikenmaailman papereita ja kavaakkeita, todistaa olemassaolonsa ja identiteettinsä, tunnustaa pahimmat syntinsäkin että saa edes työttömyyspäivärahaa. Jos ei sieltä mitään heltiä, niin sossusta sitten.
Olen kyllä etsinyt töitä ja jättänyt muutaman työpaikkahakemuksenkin, käynyt parissa haastattelussa mutta vastaus niissä on ollut aina sama; 'me soitellaan sullepäin, kunhan ollaan käyty kaikki ehdokkaat läpi ja neuvoteltu vielä kertaalleen johtokunnan kanssa, ei tässä pitäisi mennä kovin pitkään, muutama päivä ehkä mutta ei hetkinen meillä onkin vapaapäiviä seuraavat pari viikkoa, että ihmiset on silloin ties missä Lapissa ja Karibialla, voi hyvinkin mennä ensikuun alkuun mutta me tai siis mä lupaan ilmoittaa sulle heti ensimmäisenä.' Joo, niin varmaan, ja jumalakin on olemassa. Joulupukkikin on uskottavampi kun assistentit, jotka haastattelevat työhönhakijat, kyselevät typeriä kysymyksiä ja kirjoittavat paperiinsa hienoilla ohuilla Parkkereillaan. Liian vanha, liian nuori, ei tarpeeksi kokemusta, nainen, väärän värinen/pituinen/laatuinen tukka, liian vähän meikkiä, aivan liian punk/rock/hippi. Aina löytyy joku syy, jonka varjolla voi samantien potkaista hakijaa perseelle ja sanoa kohteliaasti, että 'sä nyt et ihan vastaa sitä mitä me haetaan' ja päästä vielä jonkinasteisesta syrjimisestä kuin koira veräjästä.


Vaihdan TV:stä kanavaa, nyt sieltä tulee jotakin jenkkien saippusarjaa, joka uhkaa sulattaa sekä aivot että hampaat. Selailen kanavia eteenpäin, kunnes MTV alkaa jumputtaa olohuoneessa ja vähäpukeiset naiset keikuttelevat olemattomia lantioitaan. Jätän television päälle, kaadan valmista kahvia mukiin ja etsin jääkaapista jotain syötävää. Käperryn sohvalle pieneen mykkyrään, vedän jalat rintaani kiinni ja tungen varpaat huovan alle. Ajattelen Joakimia, hän istuu varmaan tälläkin hetkellä jossain auditoriossa luennolla, raapustaa muistiinpanoja kun vaan lukemiseltaan ehtii. Eilenkin Joakimilla oli kolme scifi -kirjaa laukussaan, vaikka hän tuli suoraan ammattikorkeakoulusta luokseni.
Joakim istuu tietokoneensa ääressä aina kun aika antaa myöten, pelaa ja eksyy yhden sivuston kautta toiselle, kunnes pänttää tietoa jostakin death metallin alagenrestä. Uudet tietonsa hän sitten kertoo minulle, hehkuttaa ja selostaa, kysyy mielipidettäni, vaatii keskustelua. Ja minä heittäydyn mukaan, kuuntelen ja pohdin, argumentoin, väitän vastaan, teen kysymyksiä ja yritän todentotta. Kun Joakim vihdoin luovuttaa, lähtee tietokoneensa ääreltä, hän sujahtaa peiton alle ja alkaa lukea pöytälampun valossa - paitsi silloin kun nukumme yhdessä. Silloin hän yleensä lukee minulle ääneen jotain scifikirjaansa, fantasiaa tai mitä milloinkin, ja minusta on ihanaa kuunnella hänen rauhoittavaa ääntään, vaikka teksti meneekin joskus ohi korvieni enkä ymmärrä kaikkea mitä kirjassa yritetään sanoa.
Kahvi loppuu, vien mukin tiskialtaaseen ja laitan koirille ruokaa. Ne kuulevat ruokakupin kalahduksen ja salamana molemmat ovat pyörimässä jaloissani, kerjäämässä nälkäänsä. Annan niille astiat eteen ja menen kylpyhuoneeseen. Hetken harkitsen laskevani itselleni kylvyn, jossa voisin lojua vaikka loputtomiin mutta tyydyn käymään suihkussa, tänään pitää vielä ehtiä kaupungillekin.
Vesi on aluksi kylmää, ihoni menee kananlihalle ja väännän vettä lämpimämmälle. Kuulen postiluukun kolahtavan ja toinen koiristani haukahtaa äänelle, jatkaa sitten syömistään. Peseydyn ja vedän vaatteet päälleni, kiedon pyyhkeen kosteiden hiuksien ympärille. Oven edessä on sanomalehti, pari mainosta ja kirjeitä. Silmäni osuvat virallisen näköiseen ruskeakuoriseen kirjeeseen. Poimin sen lattialta ja punnitsen kädessäni. Menen sohvalle, koirat hyppäävät viereeni, kiepsahtavat pieniksi nukkumaan. Heitän muun postin lattialle, revin ruskean kuoren auki ja avaan taitetun paperin.
"Arvoisa...", kirje aloittaa ja luen rivejä hyppien eteenpäin, rutistan tyhjää kirjekuorta kädessäni lujemmin ja lujemmin.


Voi luoja, sain työpaikan.


Melkein 200 kilometrin päästä.


Ja Joakim jää tänne.


Avaan silmäni ja tuijotan kattoa. Ei, ei, ei. EI. En tahdo, en halua, en minä tarvitse töitä, selviän ilmankin, voin saada töitä täältä, jotakin, ihan mitä tahansa. Mutta tavallaan tahdon töihin, alaani vastaavaan työhön, en mihinkään sellaiseen hommaan joka puuduttaa minut kuoliaaksi kahdessa viikossa. Silti en yksinkertaisesti voi lähteä. Ennenkuin tajuankaan, itken ääneen ja koirat vetäytyvät hädissään minusta kauemmas. Ulvon suorastaan, hysteerisenä ja kauhuissani, silmäni täyttyvät kyynelistä, enkä näe enää sitä typerää kirjettä kuin sumeana valkoisena läiskänä. Lyön nyrkillä seinää, taulu tärisee ja menee vinoon, koirat hyppäävät alas sohvalta ja juoksevat pelokkaina makuuhuoneeseen, sängyn turvaan. Jatkan seinän takomista, kunnes nyrkkini turtuu kipuun ja samalla lopetan itkun, niiskutan. Nenä on tukossa ja silmiä kirvelee, ne ovat varmasti järkyttävän punaiset ja turvoksissa.
"Vittu", manaan ääneen ja lysähdän takaisin makuulleni.
Ääneni on huudosta käheä ja itkusta paksu, pyyhe on pudonnut päästäni lattialle kosteaksi mytyksi. Nostan sen ja pyyhin kasvoni, painan viileää kohtaa silmäluomiani vasten. Ei tämä voi jumalauta mennä näin. Hengitän syvään ja yritän saada itseni tajuamaan, ettei itkeminen eikä hakkaaminen auta. Ne tuntuvat hetken hyvältä, turruttavat kaiken joksikin aikaa, mutta sitten paha olo tulee taas uudestaan, tekipä mitä tahansa. Sekä kirje että kuori ovat rypistyneinä sohvalla, otan paperin käteeni ja yritän oikaista sitä. Pakotan itseni lukemaan sen uudelleen, sana sanalta, kirjain kirjaimelta, tarkitan löytyisikö sieltä yhtään porsaanreikää, pientäkään toivonpilkahdusta siitä, että voisinkin jäädä tänne tekemään vaikka etätöitä. Mutta ei, hyväksymispaperi lupaa vain mukavat työolot, suht säännöllisen työajan lomineen ja ylimääräisine vapaapäivineen. 'Vastausta pyydetään kuun loppuun mennessä.' Minulla on melkein kuukausi, kolme viikkoa aikaa päättää otanko työn vastaan ja muutanko pois, vai jäänkö tänne, tuttuun ja turvalliseen.


En käy kaupungilla, en kaupassa, en missään. Koiratkin lasken vain rivitalon takapihalle, katson niiden juoksua hetken ja alan sitten taas tuijottaa tyhjää, vaivun omiin ajatuksiini. Olen yrittänyt lähettää Joakimille viestiä asiasta, soittanut ja katkaissutkin sitten puhelun juuri ennen hälytysääntä. Kännykkäni on tallentunut tusinoittain viestejä luonnoksiin, joissa olen koettanut kertoa mitä on tapahtunut, miten tästä jatketaan, mitä minä teen, miten meille käy. Olen yrittänyt kirjoittaa hilpeästi, iloisena asiasta, vakavana ja asiallisena, haikeana mutta onnellisena. Mikään niistä ei kuitenkaan tunnu oikealta. Minusta ei tunnu miltään, työpaikka ei tunnu miltään.
Sen sijaan Joakimin ajatteleminen sattuu, viiltää syvältä. Kuin jokin kylmä valuisi kaulaa pitkin sydämeen. Minuun koskee fyysisestikin, olen oksentanut kahdesti ja kurkku tuntuu sen takia inhottavan pistelevältä. Päätä särkee itkemisen takia ja käteni on turvoksissa, rystyset ovat sinertävät, etu- ja keskisormen kohdalta on lähtenyt nahka, tilalla on vähän veristä hyhmää. Mietin vain, mitä kaikkea voi tapahtua jos minä lähden nyt. Suurin epäilykseni, pelkoni ja suruni on Tuulia. Joakimin ensirakkaus.
Tälläkin hetkellä he opiskelevat samassa paikassa, samassa tiedekunnassa. Vaikka he lukevatkin eri aloja, on heillä silti yhteisiä kursseja sekä niitä helvetin projekteja. Ehkä viikko sitten Joakim kertoi alkavansa tekemään jotakin suunnitteluun liittyvät prjoktia, joka kestäisi kuusi viikkoa. Kyselin tapani mukaan kaikenlaista tästä projektista, mihin se liittyy ja voisinko olla jotenkin avuksi. Joakim tuntui vastailevan minulle jotenkin nihkeästi, ja sai kuin saikin lopulta sanottua että tekee projektia Tuulian kanssa. Kahden. Silloin olin vain todennut lyhyesti 'jaahas, vai sellaista', mutta nyt ajatuskin siitä sai minut näkemään punaista.
Ei Joakimilla ja Tuulialla ole koskaan mitään suhdetta ollut, Joakim rakasti Tuuliaa salassa, kertomatta koskaan Tuulialle mitään. Kyllä hän kuulemma yritti, muttei vain saanut mitään aikaiseksi.
Ja nyt päässäni nakersi ajatus siitä, että Joakim saattaisikin tehdä liikkeen Tuulian suuntaan, jos minä lähtisin. Tuulia oli erilainen kuin minä, suloinen, hoikka ja ujo, selvästi hiljaisempi kuin minä, eikä hymyillyt niin paljoa. Mutta jollain tapaa puoleensavetävä, vähän suojeltavanoloinen. Minä taas metelöivä, itsestään elämää pitävä rokkaava punkkari, joka ei ole oikein minkäännäköinen eikä kokoinen. Keikun kaiken rajalla, lyhyen ja normaalimittaisen, ylipainoisen ja sopusuhtaisen, mukiinmenevän ja pppspjt:n (pussi päähän, pornolehti selän päälle ja takaapäin). En ole todellakaan viehättävä, ihailevien katseiden vangitsija tai edes erikoisen naisellinen. Tuskin kukaan olisi kiinnittänyt minuun mitään huomiota, ellen tosiaankin pitäisi melua itsestäni niin paljon.
Kutsuin koirat sisälle ja istuin taas sohvalle, yritin estää käsiäni tärisemästä. Minä en ole mitään Tuuliaan verrattuna.


Siksiköhän Joakim pitää nykyisistä rastoistani, koska Tuulialla on ollut irtoletit niinkauan kuin vain jaksan muistaa? Että jollain tapaa muistutan häntä nyt? Tai senkö takia Joakim inhosi aluksi lävistystäni, piilolinssejäni, meikkaustani, hameitani, avonaisia paitojani, kahta vaivaista korkokenkäpariani? Kun Tuuliallakaan ei ollut moisia?
Lyön taas seinää ja parkaisen, kun kipu säteilee avoimesta haavastani ranteeseen asti. Rystynen aukeaa, veri valuu kämmenselkääni pitkin syvänpunaisina juovina ja juoksen hakemaan vessasta talouspaperia, jota käärin käteni ympärille. Katson itseäni peilistä ja minulla naksahtaa. Tempaisen keittiösakset terveeseen käteeni ja alan leikata. Rastat putoilevat märälle lattialle, tömähtävät pehmeästi ja jäävät hiljaisina paikalleen. Napsin niitä pois hirveällä vimmalla, jätän itselleni vain harjaksen keskelle päätä, irokeesin jonka vedän ponihännälle keskelle takaraivoa.
Keittiösakset ovat tehneet kamalaa jälkeä, pääni sivut näyttävät hirveältä, pörhöttävältä pehkolta. Hiukset sojottavat pystysuoraan, osa hiuksista on parin sentin mittaista, osa viiden. Näyttää aivan siltä, kuin joku mielipuolinen kauhukakara olisi päässyt tukkani kimppuun askartelusaksien kanssa. Seuraavaksi otan käteeni isältäni joskus jääneen partakoneen ja säädän terän leikkaamaan 12mm asti. Tahtoisin sulkea silmäni, mutta tuijotan itsepintaisesti kuvajaistani ja annan trimmerin siistiä sivuhiukseni. Lopputulos ei ole kaunis, mutta edellistä huomattavasti parempi.


Voi helvetti. Haron hiuksiani, olemattomia rastojani ja kynsin päänahkaani. En sitten voinut ajatella yhtään pidemmälle, hetkeä kauemmin ja odottaa että rauhoitun. Lakaisen rastanpätkät lattialta, koirien haistellessa niitä innokkaina, hännät heiluen. Tungen hiuksenkappaleeni roskikseen, puuskahdan ja mulkoilen sohvan reunalla keikkuvaa rypistynyttä kirjettä.
Puhelin tärähtää, se on jäänyt äänettömälle yön jäljiltä, värinä paljastaa sen soivan. Joakim soittaa, näyttö välkkyy, vaatii minua vastaamaan. Puren huulta, ettei ääneni vapisisi.
"Moi", Joakim sanoo ennenkuin minä ehdin edes avata suutani. "Sulta oli tullut ainakin kymmenen puhelua, mä en vaan ollut huomannut niitä kun puhelin pitää olla äänettömällä. Onko jotain sattunut?"
Kiroan mielessäni, tietysti puhelin oli ehtinyt hälyttää sen sadasosasekunnin ennenkuin olin katkaissut yhteyden, ja päättänyt sittenkin olla soittamatta Joakimille. Murahdan.
"Joo, on. Pääsetkö tänne?"
"Tietysti, mä olen siellä ihan kohta", Joakim vastaa, kuulostaa säikähtäneeltä.
"Puhutaan sitten lisää", sanon ja suljen puhelimen hyvästelemättä.


Joakim katsoo minua hämmentyneenä, en tiedä johtuuko se turvonneista silmistäni, typerästä tukastani vaiko käden ympärille kääritystä talouspaperista. Tai sitten minusta vain huokuu se kammo, joka kumpuaa sisälläni ja Joakim vaistoaa sen. Kuitenkin hän vetää minut syliinsä, likistää itseään vasten ja painaa nenänsä jäljelle jääneisiin rastoihini, haistelee ja hengittää.
"Kerro, mikä on", Joakim mumisee hiuksiini, ei vaadi eikä käske kertomaan, pyytää vain toivoen että se helpottaisi minun pahaa oloani.
Hän työntää minut kauemmas, voidakseen katsoa silmiini. Joakim näyttää vakavana niin oudolta ja vieraalta, yleensä hän hymyilee tai vitsailee jotakin, keskittyneenäkään hän ei ole tosikko vaan silmät hymyilevät silloinkin. Nyt Joakim on vain paikoillaan, jäykkänä ja ilmeettömänä. Otan häntä kädestä ja talutan olohuoneeseen, isken kirjeen toiseen käteen ja käsken lukemaan.
"...Että tällaista", sanon kun Joakim on lopettanut lukemisen ja yritän hymyillä, mutta taidan saada aikaan vain väsyneen irvistyksen.
"Niin", Joakim toteaa ja kääntelee A4:sta käsissään, ei katso minua. "Oletko sä päättänyt vielä?"
"En", pudistan päätäni. "Mä halusin ensin kuulla sun mielipiteen, vaikuttaahan sekin."
Joakim naurahtaa viimeisen lauseeni kohdalla.
"Joo, mutta tietystihän sä otat tämän vastaan", hän sanoo päättäväisesti, tuijottaa minua silmiin. "Saat töitä alastasi, tätähän sä olet halunnut. Olisi typerää olla ottamatta sitä vastaan. Menet ja sillä siisti."
Silmäni leviävät, katson Joakimia uskomatta korviani. Eikö häntä kiinnosta yhtään, mitä mieltä minä olen? Eikö Joakim enää välitä, vai onko hän olevinaan niin epäitsekäs että päästää minut noin vain lähtemään? Mieleni tekisi alkaa huutaa, raivota, sylkeä kaikki epäilykseni Tuulian suhteen Joakimin kasvoille. Mutta näen sen ajatuksen, mikä on Joakimin mielensopukoissa, syvällä piilossa, niin kaukana ettei Joakim tahdo kuulla sitä. Tai paremminkin kuunnella sitä. 'Onko tämä tässä?'
Silitän Joakimin poskea ja suutelen hänen huuliaan. Joakim vastaa suukotteluuni jotenkin hajamielisenä. Hän odottaa vastaustani, päätöstäni. Huokaan syvään ja tavoitan hänen katseensa.
"Mä en tiedä vielä, mitä mä teen. Varmaankin otan paikan vastaan, jos muita tarjouksia ei tule. Mulla on kuitenkin kuun loppuun aikaa, mä ehdin harkita tätä vielä monta kertaa", selitän, silittelen Joakimia, yrittäen samalla vakuutella ja rauhoitella itseänikin. "Ja ehditään miettiä, mitä meille käy."
Joakim säpsähtää tuskin huomattavasti, mutta tärkeintä että saan hänessä edes jonkun reaktion aikaiseksi. Hivuttaudun lähemmäs häntä, painan itseni häneen kiinni, pitäen katseellani kiinni hänen silmistään.
"Haluatko sä jatkaa?" kysyn ja Joakimin silmätkin heräävät eloon. "Jaksatko sä jatkaa? Tahdotko sä edes yrittää?"
Joakim ei vastaa, hän piilottaa taas kasvonsa irokeesiini, silittelee selkääni. Kuulen hänen sydämensä jyskyttävän lujaa, hän hengittää raskaasti ja hitaasti, nieleskelee.
"Sano. Vastaa", pyydän, otan hänen kasvonsa käsieni väliin ja pakotan hänen katsomaan minua.
"Haluan, jaksan ja tahdon", Joakim kuiskaa, suudellen minua.
Henkäisen, painan huuleni lujemmin hänen huuliaan vasten ja siirrän käteni hänen kaulalleen. Joakim hyväilee minua, liu'uttaa kätensä paitani alle, hipaisee vatsaani ja jättää kämmenensä sitä vasten.
"Siitä tulee hankalaa", Joakim pukee sanoiksi ajatukseni ja minä nyökkään.
"Tärkeintä että me edes yritetään", vastaan vaikka todellisuudessa pelkkä yrittäminen ei riitä; tahdon meidän onnistuvan.


Koirat valtaavat puolet sängystä, kun asetumme sinne mutta minua se ei haittaa, saanpahan olla lähempänä Joakimia. Hän mutisee jotakin kurasta ja karvoista lakanoissa, mutta antaa koirien kuitenkin lojua sängyn jalkopäässä. Hänen suudelmansa ovat helliä, täynnä toivoa kuten minäkin. Ehkä maailmani ei kaadukaan tähän, ehkä Joakim ei katoakaan elämästäni Tuulian tai kenen tahansa muunkaan mukaan. Toivon niin.